18 November 2011

Kansien välissä

Olen jo pitkään halunnut tehdä postauksen lukemistani kirjoista ja tänään päätin viimein tarttua tuumasta toimeen. Opin lukemaan ennen kouluun menoa ja siitä asti koko pienen ikäni olen ollut nokka kiinni kirjassa enemmän tai vähemmän, viime aikoina onneksi hieman enemmän lukuinnostukseni palattua. Lukioaikoina kirjojen luku rajoittui voimakkaasti koulukirjoihin tai koulutehtäviin liittyviin kirjoihin, joita harvoin ehdin edes lukea loppuun... Robakin on omalla esimerkillään kannustanut minua jatkamaan lukuharrastusta, minkä jälkeen onkin tullut luettua taas läjittäin opuksia. Tarkoitukseni on esitellä kirjaa vähän kuin arvostelun tapaan, jos vaikkapa joku lukija samalla ehkä kiinnostuisi ja saisi siitä itselleen lukuvinkin. Seuraavassa siis kaksi viimeiseksi luettua teosta.


Muriel Barbery, Siilin eleganssi - Tämä oli virkistävä lukukokemus viime aikoina kovasti fantasiaan painottuneeseen lukemiseeni. Kirjaa lukiessa ei voi välttyä itsekseen hymyilemiseltä, niin sympaattisia henkilöhahmot välillä ovat. Tarinan kolme kiistatonta päähenkilöä ovat hienostotalon ovenvartijarouva Renée, kyseisen talon 12-vuotias asukki Paloma ja japanilainen herra Kakuro Ozu, joka muuttaa taloon suunnilleen puolessa välissä kertomusta. Renéen elämä on kuin kenen tahansa ovenvartijan elämän voisi kuvitella olevan - intohimoista kulttuurin harrastusta kirjallisuuden ja taiteen muodossa. Siis hetkinen? Eikös ovenvartijat olekin niitä nyrpeää naamaa näyttäviä ja elämäänsä kyllästyneitä luusereita? Näin kyseisen hienostotalon koppavat, muka sivistyneemmät asukitkin luulevat. Myös Paloma on kurkkuaan myöten täynnä kultakalamaljaelämää ja päättääkin tehdä seuraavana syntymäpäivänään itsemurhan paetakseen kohtaloaan. Vaan kuinka ollakaan, juuri taktisella hetkellä taloon muuttaakin herra Kakuro Ozu, joka näkee näiden kummankin turhautuneen yksilön lävitse ja onnistuu vaikuttamaan heidän elämäänsä radikaalisti.
Kirjassa ei ole räiskyviä actionkohtauksia, eikä siinä varsinaisesti tapahdu mitään. Se kuitenkin keskittyy perusteellisesti kuvaamaan Renéen ja Paloman ajatusmaailmaa, kuinka nämä kaksi pohdiskelijasielua yrittävät selviytyä pintaliitomaailmassa. Paloma koettaa sitkeästi löytää jonkinlaista kauneutta maailmasta, jonka vuoksi hän voisi vielä jäädä tähän maailmaan, mutta yritykset tuntuvat turhilta. Huvittavinta tilanteesta tekee sen, että hänen vanhempansa luulevat hänen olevan jollain lailla mielisairas. Eiväthän he ymmärrä. Herra Ozu kaikeksi onneksi ilmestyy aivan tyhjästä ja löytää siilin piikkien ja erakon kuoren alta niiden kauneuden. Mielestäni tässä on huomattavissa myös pientä opetuksen laatua, kuinka yksinkertaiset asiat ovat kauniita ja tekevät ihmiset onnellisiksi.
Intensiivinen ajatusten kerronta tempaisi alusta asti mukaansa, minkä takia luinkin kirjan muutamassa päivässä. Helppoa luettavaa se ei kylläkään aina ole, esim. puolikuolleena illalla sängyssä lukiessa sai aina välillä lukea saman kohdan pariin kolmeen otteeseen eikä aina silloinkaan tahtonut mennä jakeluun. Ja vaikka lopussa tapahtuukin eräs ikävämpi välikohtaus, jäi kirjasta jotenkin seesteinen loppufiilis. Suosittelen lämpimästi ainakin niille, joita ei pieni ajattelu lukiessa haittaa. :)

Stephenie Meyer, Uusikuu - Teos tuskin suurempia esittelyjä kaipaa. Sanoisin, että 99% tämänkin blogin lukijoista tietää ainakin suurin piirtein tarinan Edwardin ja Bellan kuolemattomasta rakkaudesta, joten siirryn suoraan mielipideosuuteen. Kuten edellisenkin kirjan, sain tämän kirjan lahjaksi ystävältäni Tanjalta, hassu sattuma, että sattuvat samaan postaukseen arvosteltaviksi. :)
Kovan suosion maailmalla kerännyt sarja herättää tunteita niin puolesta kuin vastaan. Tarina on toisaalta niin vastustamattoman ihastuttava ja toisaalta välillä niin naiivi. Ensimmäinen vaihtoehto vie kuitenkin siinä mielessä voiton, että juoni koukuttaa: Bella on saanut lupauksen, että lukion jälkeen hänen suurin toiveensa toteutuu, muuttua yhdeksi vampyyreista. Esteitä ilmenee kerta toisensa jälkeen, ja sitä koko ajan lukiessa miettii "noh noh, milloin, nytkö, ääh ei vieläkään", minkä takia ei vain voi lopettaa kesken. Ahmimiskastiin lukeutuu siis tämäkin teos, ja siitähän voi päätellä, että tarinan kerronnassa on onnistuttu varsin hyvin.
Vaikka olenkin nainen, niin ajoittain homma menee ihan oikeasti äklömakeilun puolelle, kaikki tietävät kyllä tasan tarkkaan, mitä tarkoitan. Varmastikin yksi huvittavimmista sitaateista, Edwardin nimittäin, on kun hän väittää rakastavansa Bellaa aina ja ikuisesti siitäkin huolimatta, vaikka tämä vanhenee ja näyttää aivan erilaiselta sitten 90-vuotiaana. Kiinnostava näky olisi nähdä joku 17-vuotias (vai minkä ikäinen Edward taas olikaan) juppi jonkun rollaattorimummelin kanssa. :) Tietenkään ei sovi unohtaa, että kyseessä ei ole ihmisen rakkaus, vaan vampyyrin rakkaus, ja jotenkin ikuinen rakkaus kyllä sopiikin niiden kuvaan. Olen nähnyt myös kirjasta tehdyn filmatisoinnin, kylläkin jo jonkin aikaa sitten, mutta jotenkin jäi sellainen tunne, että kirja olisi ollut jokseenkin latteampi, mitä elokuva. Bella juoksee pelastamaan Edwardin henkeä, hän onnistuu, Volturit huohottavat niskaan ja he menevät vähän sisälle neuvottelemaan, sitten he lähtevät kotiin ja jee, kaikki on taas hyvin, tai niin he tietenkin luulivat. Elokuvaversiossa oli tässä kohtaa muistaakseni jotain äksöniäkin, ellen ihan väärässä ole... Voi olla, että olenkin. Vielä tuosta ylimakeasta rakkaudesta aka realistisen ajattelun tappajasta, vaikka ihminen ei siihen pystykään, ajatus sellaisesta syöpyy usein salakavalasti varsinkin tyttöjen mieliin, minkä takia syntyykin sitten karvaita pettymyksiä, kun rakkaus ei vastannutkaan odotuksia. Disney-leffoista lähtien lapsille syötetään tätä rakkaushöpinää, jolla valitettavan harvoin on mitään tekemistä todellisuuden kanssa, ja vaikka me sen tietäisimmekin, emme vain halua myöntää sitä. Ikuinen rakkaushan kuulostaa paljon mukavammalta? Niin kyllä minustakin, mutta taopas se tosiasia nyt sitten tuonne alitajuntaan.

No comments:

Post a Comment